Silloin, kun suru kohtaa omalla kohdalla, ei voi kuvitellakaan, miten sen kokee tai kuinka paljon suru vaikuttaa koko elämiseen. Sydän karrella mietin elämäni suurta menetystä.
Kerroin edellisessä postauksessa, kuinka isäni syöpäsairaus on edennyt niin pitkälle, ettei tehtävissä ole enään muuta, kuin odottaa. Ja voitte uskoa, kuinka odottavan aika on hidas ja pitkä.
Isän kunto romahti entisestään. Loppuun asti isä halusi toimia itse. Joka päivä isä herätessään halusi kiivetä raput ylös syömään äidin keittämää kaura- tai mannapuuroa. Istua keittiön pöydän ääressä lukien aamulehteä välillä torkahdellen. Toisinaan olohuoneen lempinojatuolissa istuen ja televisiota katsellen. Joka ilta isä halusi mennä omaan sänkyyn nukkumaan, joka sijaitsi talon alakerrassa. Jälkeen päin mietin, kuinka näinkin arkinen asia piti isän kiinni elämässä. Hän ei ollut luovuttaja.
VIIMEISET HETKET
Yhtä äkkiä tämä kaikki muuttui. Siihen meni neljä kituuttavaa päivää seurata isän luopumista elämästä, jossa hän oli kiinni kynsin ja hampain. Istuin siskon kanssa isän vuoteen vierellä pitäen kädestä kiinni ja jutellen tavallisia asioita. Minkälainen sää on tänään ja kuinka viimeisetkin lumet ovat takapihalta sulaneet. Tuska sydämessä pusertaen. Kohta on isän aika lähteä.
Kyyneleet valuvat poskeani pitkin. En voi ymmärtää tuskan määrää, jota tulen vielä kokemaan isän kuoleman jälkeen. Se on jotain, jota en koskaan ennen ole kokenut. Sydän karrella rakkaan ihmisen menettämisestä. Isä kuoli kauniina toukokuun yönä. Olen onnellinen siitä, että sain olla isän vierellä loppuun asti.
ELÄMÄ KUOLEMAN JÄLKEEN
Suru on yrittänyt välillä murskata kaiken alleen. Suru on koskettanut niin syvästi, etten tiedä olenko lainkaan elänyt. Surun läpikäyminen oli vahva kokemus tunne tasolla. Suru oli joka päiväistä sydämen murskaavaa itkua ja epäuskoa tapahtuneesta. Vaikeaa oli välillä olla äidin rinnalla hänen surunsa kanssa. Yhdessä lenkkeiltiin, itkettiin ja laulettiin. Isä oli jättänyt kirjoituspöytänsä laatikkoon kauniin laulun sanat, jonka myös lauloimme hautajaisvieraiden kanssa siunaustilaisuudessa.
Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois,
syys tuuli vaan, soi lauluaan, kun kaiken tietää vois.
Mun sydämeni tänne jää, aina asuinpaikalleen,
vaik itse saan vain viivähtää, kesäiltaan viimeiseen.
Kun mennyt oon, niin kuulet, vain kuiskeen rantamainingin,
jos uskot enemmän kuin luulet, siinä sua tervehdin.
Sä kevään näät taas kerran, ja kuulet laulut lintujen,
jos herkistyt ees hetken verran, silloin ymmärrät sen.
Mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on,
sen tavoitat, jos haluat, vaik maa ois lauluton.
Mun sydämeni tänne jää, ain asuinpaikalleen,
vaik itse saan vain viivähtää, kesäiltaan viimeiseen.
Isän kuolemasta on nyt vierähtänyt kohta neljä vuotta, enkä millään voi uskoa sitä todeksi. Suru on muuttanut toki muotoaan. En edes muista, milloin jokapäiväinen itkeminen loppui, mutta suru on vaihtunut syväksi kaipaukseksi ja jälleen näkemisen toivoksi. Muistelen isää erityisellä lämmöllä ja rakkaudella.
Sinulle ystäväni surun keskellä, Kaikella on paikkansa maan päällä. Suru kestää aikansa ja näyttää ikävät puolensa. Tunnelin päässä on kuitenkin valoa, joka hiljaa hiipii sydämen syvyyksiin. Se tuo lohtua.
Elämä on tässä ja nyt.
Rakkaudella caro
