Carola Jarske

Luopumisen aikaa

Lähdin kirjoittamaan tänne omia tuntojani suhteessa vanhempiini. He ovat molemmat, isä ja äiti siinä elämän vaiheessa, että kaikenlaista fyysistä ja muistamiseen liittyvää ongelmaa on. Matkalla uuteen tuntemattomaan on alkanut vanhempieni haurastumisen myötä.

Istun vanhempieni keittössä ruokapöydän ääressä kirjoittamassa. Vastapäätäni istuu isä kauhoen kaurapuuroa mustikkasopan kera lusikalla suuhunsa. Olen onnellinen siitä, että hän ylipäätään syö. Isä lusikoi puuroa hieman liian nopeasti suuhunsa ja vastareaktiona meinaa puurot tullakin ylös. Ehkä hän halusi näyttää minulle, ettei tässä mitään hämminkiä ole. ”Olen yhtä reipas, kuin aina ennenkin”, ajatuksin. Luulen, että isä on sokea omalle voinnilleen ja siten luulee, ettei me muutkaan mitään nähdä.

Tunnustan, että tilanne on omasta näkökulmastani paha. Tiedostan, että jokin uusi tuntematon on edessäpäin.

En ole nähnyt isääni tuossa kunnossa ennen. Vaikka hänellä on kaikenlaista ollut, mutta nyt eturauhassyöpä on viemässä miestä. Isä on vahva mies ja selättänyt kaiken aiemmin, varmaankin sinnikkäällä päättäväisyydellään ja Suomalaisella sisulla.

Odotan isän päätöstä lähteä sairaalaan. Ensin täytyisi saada tuttu lääkäri puhelimella kiinni.

Kipuja on selän ja jalkojen alueella kovasti. Liike on hidastunut kahden viikon sisällä roimasti. Automiehenä auto pysyy nyt tallissa. Ulkoilutkin taitaa olla ulkoiltu, kun ei enään uskalla ulkona kävellä. Kotonakin kävely on hidasta ja varovaista.

Ajatus onneksi toimii ja keskusteluintoakin vielä löytyy. Aamulehden jutut ovat päivän kohokohta. Illalla television tarjonta jaksaa kiinnostaa jonkin verran.

Itselläni on turhauttava olo. Rukoilen, että tänään isä pääsisi hoitoon, koska hänen olonsa ei tästä ihmettelemällä parane. Onneksi isä saa lääkäriajan seuraavalle päivälle aamupäivästä. Asia tuntuu huojentavan meitä kaikkia.

Lähden ulos lenkille tuulettamaan ajatuksiani ja rukoilemaan. Haen samalla apteekista nukahtamiseen apua, sillä yöunet ovat jääneet vähiin. Ruokahalunikin on hieman mennyt, mutta pirteässä talvisäässä lenkkeily teki sen verran hyvää, että nälkä kurni vatsassa. Äiti on tehnyt hyvää kanakeittoa.

Sisko tulee käymään. Sovimme seuraavan päivän aikataulun ja isän viemisen sairaalaan. Onneksi siskolla on töistä vapaapäivä. Saamme toisistamme tukea, onhan huolenaiheemme yhteinen, rakas isämme.

Isä taas lupasi pakata mukaan kaiken tarpeellisen, mitä ajattelisi sairaalassa tarvitsevansa. Toivomme hartaasti, että isä otetaan osastolle vastaan.

Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassakin korona jyllää ja moni hoitohenkilökunnasta on saanut tartunnan. Tämä tieto varjostaa isän mahdollisuutta päästä sisään osastolle. Mutta lääkäri lupaa tehdä kaikkensa, että asia järjestyisi.

Lääkärin kertomus isän tilasta tuntui suorastaan pahalta. Eikä pelkästään se, vaan myös se, ettei isä vielä ollut sisäistänyt omaa vaikeaa tilaansa. Eturauhassyöpä on parantumaton. Syöpä on levinnyt ihosolmukkeisiin ja luustoon. Siitä ne isän isot kivut ovat peräisin. Selkää ja jalkoja särki tosi paljon. Isä on niitä vahvoja miehiä, jotka eivät valita, mutta luusärky on aivan omaa luokkaansa, eikä isä pystynyt olemaan enään valittamatta.

Pääsimme odottamaan vastausta osastolle pääsystä suojaisaan nurkkaukseen, jossa isällä on mahdollisuus käydä lepäämään. Sairaanhoitaja tuo isälle vahvaa pitkäkestoista kipulääkettä. 

Rukoilemme hiljaa siskon kanssa. Emme näe mitään mahdollisuutta siihen, että isä palaisi nyt takaisin kotiin. Toivomme Jumalan armoa isää kohtaan.

Asiat alkavat soljua nopeasti eteenpäin. Sairaanhoitaja tulee kertomaan meille, että isällä saattaa olla mahdollisuus päästä osastolle, mutta vielä ei tiedetä mille. Hetken päästä osastolle pääsy on varma. Vielä pitää odottaa huoneen valmistumista. Kiitollisuus valtaa mielen ja helpotuksen kyyneleet valuvat poskelle.

Isä saa vielä toisenkin kipulääkkeen, jotta kova luusärky saataisiin mahdollisimman matalaksi. Verenpainemittarilla ei saa otettua isältä verenpainetta. Sairaanhoitaja hakee toisen mittarin. Silläkin se on vaikeaa. Pulssia ei löydy. Ja kun sitten löytyy, on se pöyristyttävän korkea. Isä on unohtanut ottaa verenpainelääkkeet parilta päivältä omien sanojensa mukaan.

Sairaanhoitaja Tanja niin, kuin hän nimekseen ilmoitti, on aivan ihastuttavan lempeä, mutta selkeä puheissaan ja toiminnassaan. Isän sisään pääsyn hetki koitti ja Tanja toi isälle pyörätuolin, jolla päästiin Tays:n syöpätautien vuodeosastolle RS1 ja huone 5. www.tays.fi

Mahtavaa, kerrassaan upeaa ja nopeaa toimintaa. Lieko Jumalan käsi, joka asioita liikutti ja vauhditti eteenpäin. Itse haluan syvästi uskoa niin.

Isälle tuotiin sairaalavaatteet ja laitoimme hänen omat vaatteensa ja muut tavarat kaappiin. Jäimme vielä odottamaan isän hakemista kuvaukseen, joka sekin järjestyi samalle päivälle. Vasta sitten, kun isä haettiin kuvaukseen, pystyimme Hannan kanssa lähtemään pois sairaalasta.

Itsellä on helpottunut ja turvallinen olo. Isä on hyvissä ja kokeneissa käsissä. Kiitimme Jumalaa rukousvastauksista ja koimme, että Jumala on ollut koko päivän meidän kanssamme. Vaikka itse tunsimme vajavaisuutta, emmekä tienneet, miten asiat etenevät, niin Kaikkivaltias Jumala tietää kaiken.

Se, että itse on sisäistänyt isän tilanteen ei helpota yhtään, kun isän tilanne täytyy saada selkeästi kerrotuksi myös äidille. Tiedän, että äidillä ei ole lainkaan oikeaa kuvaa oman aviomiehensä tilanteesta. Asian kertomista ei helpota myöskään se, että äidillä alkanut muistin heikkeneminen on edennyt. Omista vanhemmista luopumisen aika on koittanut.

Isä sairaalassa

Isää oli kuvattu sairaalassa sädehoitoa varten. Hänen tapauksessaan kyseessä oli kipua lievittävä sädehoito. Vahvojen kipulääkkeiden ja jykevän sädehoito pläjäyksen ansiosta isä eli jossakin muissa maailmoissa. Jonkinlainen tajunta ympäristössä tapahtuvista asioista oli välillä huomattavissa. Isä ei ehkä itse tajunnut, kuinka pihalla kaikesta oli. Yritti niin, kuin ennenkin olla tilanteensa tasalla.

Päivä päivältä isä kuitenkin piristyi ja ymmärrys lisääntyi. Kaikki tekeminen kävi kuin hidastetussa filmissä. Lähiperhe ja omat elossa olevat sisarukset kävivät isää sairaalassa tapaamassa. Mielestäni se oli hieno ele. Isä ei juuri ole muille sairaalakäynneistään kertonut, kuin perheelle. Mutta nyt tilanne oli selkeästi eri ja ilmoitimme isän sisaruksille, missä mennään.

Levinneen eturauhassyövän lisäksi isällä on sydän operoitu läppävian takia.

Vihdoin koitti aika, jolloin lääkäri lupasi kotiuttaa isän. Sitä olimme jo kovasti kaikki odottaneetkin siinä pelossa, ettei kotiutuminen koskaan enään onnistuisi. Fysioterapeutti kävi vielä tarkistamassa liikeradat ja erityisesti sen, että isä kykenee kulkemaan kotona rapuissa ylös ja alas.

Olen majoittunut vanhempieni luokse. Jostain ymmärrykseeni on tullut, että minun pitää äidin seurana olla ja samalla voin käydä isää katsomassa sairaalassa.

Koitti perjantai. Odotimme isää kotiin, sillä olimme sopineet, että hän tulisi kelataksilla. Se, kun on niin kätevää. Tiesin kyllä, että isällä oli vielä samana päivänä hammaslääkäri. Käynti hammaslääkärillä venytti kotiutumista usealla tunnilla. 

Kello kävi jo yli neljää iltapäivällä, kun isä soitti siskolle. No sisko soitti minulle. Ja minä taas isälle. 

Isän toive oli, että hänet haettaisiin sairaalasta. Minun kyytini onneksi kelpasi. Kelakyyti ei kelvannut. Ehkä siksi, ettei naapurit näe. Isä haluaa näyttää, ettei mitään erityistä ole tapahtunut ja, että kaikki ovat niin, kuin ennenkin. Voin kuitenkin sanoa ääneen, ettei mikään ole niin, kuin ennen.

Iso muutos meidän perheessä on koittanut isän jouduttua sairaalahoitoon. Sinne meni eri mies ja sieltä palasi takaisin eri mies.

Kotiutuminen

Oi, kuinka voisin kertoa sitä ihmetyksen määrää, kun isä palasi kotiin. Ensimmäisenä isä kertoi puolisolleen, että hammaslääkäri vei häneltä kaksi hammasta. Pussataanko? Äiti purskahti nauruun ja laittoi kätensä suun eteen merkiksi, että ei tosiaankaan pussata.

Siitä tuo kotiutuminen alkoi. Isä sai vaihdettua tutut rennot kotivaatteet päälleen ja istahti tv huoneen sohvalle tuore Aamulehti kädessään. Menin hänen seurakseen virkkaustyöni kanssa. Pianhan tuo alkoi sohvalla torkkumaan ja niin lehti, kuin tv:stä tullut ohjelmakin jäi unholaan.

Sisko tuli myös isää katsomaan ja yhdessä odottelimme kotihoidon saapumista. 

Äiti oli silmin nähden levoton. Hän näki, ettei oma puoliso ole sama, kuin ennen, mutta ei osannut sanoittaa, miltä hänestä tuntui.

Kotihoidosta meille saapui iloisen oloinen ja ammattitaitoinen ihminen. Kutsumanimeltään Sonja. Minulle tuli heti hänestä levollinen olo. Isä on osaavissa käsissä. Hän kertoi hyvin selkeästi kaikki, mitä meidän pitää tietää ja nekin asiat, joita emme osanneet edes kysyä.

He käyvät antamassa isälle lääkkeet aamuin ja illoin. Kahdeksan eri lääkettä on nieltävä. On se iso määrä kerralla.

Illalla purkautui tunteet meiltä kaikilta. Itku tuli, ei siinä mikään auttanut. Vaikka meille oli jo kerrottu, ettei isä syövästä enään parane. Suurelta tuntuva isku vasten kasvoja oli kuitenkin se, ettei lääkäri ollut kertonut meille kuinka paha tilanne oikeasti on. Kotihoidon Sonja sen meille julki siinä keittiön pöydän ääressä toi. Kauniilla, mutta niin kovalta ja karulta kuuluvilla sanoilla. Ikään kuin olisi iskettu nyrkillä päin naamaa.

Isä ei osannut ottaa sanoja vastaan. Suojamekanismi on päällä. Ihmetteli ääneen, että kuinka kauan tämä kotihoito hänellä nyt kestää. Ja Pirkanmaan hoitokoti ei tullut kysymykseenkään edes pelkkänä ajatuksena. Silti Sonja kehoitti meitä ottamaan saattohoitokotiin yhteyttä mahdollisimman pian, että siellä olisi paikka isälle, kun sen aika tulee.

Eikä saattohoitokodin aika välttämätön ole, mietin itsekseni. Isä mieluusti haluaisi kuolla omaan kotiinsa. Niin minäkin haluaisin, kun minun aikani koittaa. Ehkä Sonja ajatteli paremminkin niin, että saattohoitokodissa olisi heti akuutisti henkilökunta valmiina. Erityisesti kipulääkityksen puolesta. Surullinen paikka. Olen siellä käynyt useasti katsomassa lähimpiä, joiden elämä päivä päivältä hiipuu pois. Isä varmasti ajattelee, ettei halua sellaista kohtaloa itselleen. Kuoleman taloa. Enkä sitä isälle soisikaan.

On perjantai ilta jo pitkällä. Minun on aika jo lähteä ajelemaan omaa kotia kohti. Minusta tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Matka uuteen tuntemattomaan on alkanut. Käyn jotenkin hitaalla. En halua pitää mistään kiinni. Soljun omaa elämääni eteenpäin ajattelematta mitään itselle tärkeää. Mikä oikeastaan on tärkeää. Kuoleman hetkellä aika muuttuu. Mistä pitäisi enään kiinni? Kaikki on nyt koettu, mitä elämässä voi kokea. Vain kipu on läsnä.

Minulle tulee tunne, etten minäkään voi elää. En iloita, en suunnitella elämääni eteenpäin. Miksi tekisinkään niin. Kaikki tuntuu turhalta. Pitäisi perehtyä uusien kotisivujeni tekemiseen. Ajatus ei kulje niin, kuin haluaisin.

Aika pysähtyy.

Mikä on merkityksellisintä tässä ajassa?

Itken paljon. Rukoilen Jumalalta voimaa jaksaa se mikä pitää. ajattelen isääni ja kipua, jota hän joutuu tuntemaan. haluaisin ottaa kaiken kivun itselleni tai edes puolet. Mietin myös äitiäni. Ymmärtääkö hän oikeasti, missä tilanteessa isän elämä on. Isästä ei enään koskaan tule ”normaalia” niin, kuin äiti odottaa. Odottaa, että tämä vaihe olisi pian ohi ja elämä jatkuu saamaan malliin.

Ei yhteisiä kauppareissuja eikä tanssireissuja. Ei enään mitään, mikä juuri äsken oli normaalia.

Uusi arki

Me olemme kaikki matkalla uuteen tuntemattomaan. Erityisesti isä ja äiti, jotka ovat aloittaneet elämässään uuden sivun. Kotihoito aloitti heti isän sairaalasta kotiutumisen jälkeen käynneillään aamuisin ja iltaisin.

Tämä tuo tiettyä rytmiä uuden arjen opettelemiseen. Isä on nyt vallan kotona. Ei suostu edes kokeilemaan ulkona liikkumista tai ehdottamaani autoajelulla käymistä. Elämän ympyrät ovat supistuneet.

Arjen rutiineihin kuuluu lähinnä syöminen ja aamulehden lukeminen. Joskus televisiosta tulee mielenkiintoisia asiaohjelmia, joita isä tykkää katsella. Usein television ääreen myös sohvalle istuvalteen nukahtaen. Oma sänky kodin alakerrassa on mieluinen paikka edelleen nukkua. Vaikka liikkuminen on äärimmäisen hidasta, on rappusissa kulkeminen yllättävän helppoa.

Syömisestä puheen ollen, isän ruoka tottumuksetkin muuttuivat perin juurin. Enään makea ei maistu juurikaan ja kahvi ihmisenä on kahvin juonti jäänyt minimiin. Onneksi aamupuuro ja lämmin ateria, jossa on riittävästi makua ja suolaa, maistuu edelleen. Ateriamäärät ovat pieniä, onhan isän vatsalaukku pienentynyt entisestään. Ainakin kymmenen kiloa on laihtunut pienen ajan sisällä. Tuskin nuo kilot tuosta enään nousevat. Syöpä pitää siitä huolen. Niin ja lääkkeet, joita isä ottaa aamuisin kahdeksan ja iltaisin kaksi taplettia. Lisäksi on nopeatehoinen kipulääkitys, jota voi tarvittaessa ottaa jopa kuusi taplettia vuorokaudessa. Sekä pahoinvointiin on oma lääkkeensä.

Asuminen nyt toisella paikkakunnalla antaa minulle omat haasteeni kulkea Tampereella. Onneksi minulla on työ, joka kuitenkin mahdollistaa kulkemisen suhteellisen usein vanhempieni luona. Saatan lähteä töiden jälkeen ajamaan Tampereelle ja olen kantakotonani muutaman yön. Sieltä ajelen taas töihin Hämeenlinnaan ja töistä omaan kotiin Tervakoskelle.

Kerran ajoimme Jyrkin ja Muru-koiran kanssa perjantaipäivänä Tampereelle. Tyttäreni lähti mukaan Hämeenlinnasta tapaamaan isovanhempiaan. Vietimme normaalia viikonloppua tehden ruokaa, lenkkeillen, televisiota katsoen ja niin, lauantai saunassa käyden.

Sauna on isälle ollut aina mieluisa juttu. Nytkin isä on joutunut saunomaan pääsyä odottamaan, sillä sairaalassa häneltä vedettiin kaksi hammasta pois ja löylytteleminen kiellettiin. Mieluisan Avara luonto -ohjelman jälkeen saunominen on kuin piste iin päälle. 

Sitten tuli ongelmia. Löylyttely ja sen lämpö ei ollut isälle hyväksi, vaan hän tuli lauteilla ollessaan huonovointiseksi. En voi tähän muuta sanoa, kuin onneksi olimme paikalla, sillä isä ei yksin, eikä äidin avustuksella olisi päässyt löylyhuoneesta pois.

Rukoilimme Jumalalta apua ja viisautta auttaa isää. Huojennus oli suuri, kun kaikki meni hyvin, vaikkakin hitaasti. Isän voimat ovat huvenneet ja hän ei itse luottanut jalkoihinsa. Saunan viilennettyä ja raikas suihku piristi nuutunutta oloa. Loppuilta onneksi kaikesta huolimatta kulki hyvin ja suotuisasti.

Isällä on sydämen leikkauksen jälkeen ollut verenohennuslääkitys. Se aiheuttaa sen, että isältä valuu nenästä välillä verta runsaastikin. Saunan lämpö vaikutti osaltaan samaa. Harmillinen verenvuoto jatkui koko sunnuntaipäivän.

Jyke oli mennyt jo nukkumaan, koska hänellä työt odottivat maanantaiaamuna etänä isän työhuoneessa. Meillä isän kanssa taas meni yömyöhään yrittäessämme tukahduttaa veren vuodon nenästä pitämällä kylmäpussia niskassa. Katsos se toimi hyvin. Itselleni se oli yllätys. Ihanaa, päästään mekin vihdoin nukkumaan.

Lapsen virka

Kun vierailee vanhempiensa luona putkeen enemmän, kuin pelkästään päivä käynnillä, niin näkee ja kuulee paljon asioita, jotka ehkä jäisivät muuten huomioimatta. 

Näkee sen, kuinka rasittava päivä voi olla kipuineen ja yleensä vain harmituksineen. Näkee, kuinka paljon vaimo auttaa miestään. Välillä äärimmäiseen kärsivällisyyteen asti ja välillä kiukustuen toisen kiukkuun, kun mikään ei tunnu hyvältä.

Äiti on joutunut luopumaan miehestään ja yhteisistä menoista. Onneksi äidin omat menot, kuten hänen rakas harrastuksensa lenkkeily on jäänyt elämään. Eikä äidin tarvitsekaan siitä luopua. Silloin, kun itse olen paikalla, patistan äidin pitkille sauvakävely lenkeilleen.

Yritän auttaa mahdollisuuksieni mukaan kotitöissä. Lähinnä niissä askareissa, joissa koen olevani apuna. Ymmärrän, että äidillä on omat tavat ja, että kaikkea en minäkään voi tehdä. Äidille tässä uudessa tilanteessa hänen omat tutut rutiininsa, ovat tärkeitä. Erityisesti ruoan laitossa olen saanut auttaa. Isä on kaivannut sosekeittoja, joita on minun luonani kyläillessään saanut syödä. On ollut enemmän, kuin ilo valmistaa bataattisosekeittoa ja tomaattikeittoa isälle ja samalla meille muille.

Kodin ilmapiiri on raskas. Yritän luoda vapaata ja mahdollisen rentoa ilmapiiriä omilla pienillä teoillani ja kannustavilla sanoillani. Helppoa tämä ei ole, mutta ehkä ajan kuluessa tästäkin tulee uusi normaali. Ihminen on yllättävän sopeutuvainen uusiin tilanteisiin.

Isä on ollut todella kiitollinen kaikesta avusta, mitä on kohdalleen saanut. Hänen omien sanojensa mukaan ei olisi selviytynyt ilman, jos en olisi päässyt häntä auttamaan. Uskon, että me lapset kaikki haluamme auttaa mahdollisuuksiemme mukaan vanhempiamme. En suinkaan yksin minä.

Rakkauden tunnustuksia

Nautin erityisesti, kun saan isältäni uudenlaista huomiota. Sitä en aina elämässäni ole saanut. Vaikka olenkin yllättynyt tästä positiivisesta muutoksesta ja isän empatian kyvystä itseäni kohtaan. Haluan ottaa kaiken vastaan ja oikein imen itseeni isäni rakkauden tunnustuksia.

Minussa asuva pieni tyttö, sekä aikuinen nainen saa kaipaamaansa huomiota sydämen tasolla.

Rakas ihana tyttäreni ja kultaseni ovat sanoja, joita isä on nyt minulle paljon ääneen sanonut. Kauniit ja hellät sanat ovat, kuin palsamia haavoihin. Koen, että tärkeä, isän kokoinen osa sydämestäni onkin saanut parantavaa kosketusta.

Tästä kokemuksesta tein isälle runon:

Isän hellän rakastavan
yllättäen kokea sain,
sanoillaan hän kertoi sen
kultaseni, oma tyttärein.

Minun koko olemukseni
kaipasi juuri rakkauttasi,
sanasi tärkeät arvokkaat
painoin syvälle sydämeeni.

Isä, et uskokaan
kuinka sanat rakastavat,
joita kaivannut oon läpi elämän.
Sain kuulla ne ihanat ja lempeät,
sieluni haavat paranivat.
Ei tarvittu muuta, kuin sanat tärkeät
se riittää.

Minä nousin siivilleni taas,
kuin nuori kotka lentämään.
Isän sanat rakastavat
sai minut ymmärtämään,
kuinka tärkeä ja arvokas olenkaan,
hänen syvällä sydämessään.

                                               -caro

Sydämeltä sydämelle. Aika on iloita, aika on surra. Jossakin vaiheessa meistä jokainen on matkalla uuteen tuntemattomaan. Joskus uusi voi olla iloinen ja positiivinen asia. Joskus se voi viedä luopumisen ja surun äärelle.

Hetki vain ja päivä kerrallansa, eläen elämääni.

sinulle – caro